Se päivä on saapunut taas, niin kuin joka syyskuu. Yhdeksäsluokkalaiset keräävät punaisiin lippaisiin rahaa Afrikan lapsia varten, minä heitän sinne kolikoita laukun pohjalta. Joku naurahtaa, ihan kuin muka heittäisi rahaa muille, kun voi itse käydä koulun jälkeen lähikaupassa ruokaa ostamassa. Itselleen, vaikkei edes ole aliravittu ja kuolemannälkäinen.
Ala-asteelaiset ymmärtävät Nälkäpäivän, antavat mielellään keräykseen vanhempiensa lahjoittamia rahoja, jokainen kakkosluokkalainen. Ylä-asteella määrä kutistuu puoleen, ketä kiinnostaa. Mulla on nälkä.
Miksei voi välittää muista, miksei voi kerrankin jättää ostamatta sitä suklaapatukkaa ja sen sijaan antaa edes 50 senttiä keräykseen?
Ei nälänhätä ole mikään vitsi tai opettajien juoni. Se on totta, ihan liian totta. Ihmiset kuolevat nälkään, ja sotiin ja heikkoihin elinoloihin. Kuolevat, eivätkä kaikki halua edes heitä auttaa. Nälkä on tappavaa, toivottumuutta ja tuskaa.
Ja sen takia Nälkäpäivän keräyslippaaseen pitäisi heittää rahaa. Kun minä olen täysi-ikäinen (voiko nuorempikin?), aion pukeutua punaiseen liiviin ja seisoa sateessa pyytäen rahaa taistelussa Nälänhätää vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti