Auringonpaistetta

Miten aika voi mennäkin näin nopeasti,

kiitää päivästä toiseen tulipalokiireellä?

Vasta eilenhän oli elokuun puoliväli, ruskaksi saattoi kutsua vain sitä yhtä ainutta keltaista lehteä koivussa.

Ja nyt taivas on täynnä muuttolintuja, hanhet lentävät Jäämeren rannalta Pohjanmerelle.

Mutta ihmiset, lähtekää kävelemään luontoon. 

Nostakaa katse ylös puiden ruskaisiin oksiin ja astelkaa tienreunaan kasaantuneissa rapeissa lehdissä.
Hengittäkää raikasta syysilmaa ja nauttikaa viileästä tuulesta. 

Etsikää pilvien seasta kurkiauroja ja pyydystäkää kämmeniinne pieniä sadepisaroita.

Oodi taiteelle (ja Debra Hurdille!)

Mitä se edes on?
Jokaisella on siitä oma mielipiteensä, toisilla hyvinkin varma ja tarkkarajainen.
Mutta eihän taiteessa ole mitään varmaa ja tarkkarajaista, se on häilyvää ja monitulkinnallista, sellaista joka kertoo jokaiselle jotakin erilaista.
Jotkut käyttävät ilmauksia taiteellinen elokuva, taiteellinen kappale, taiteellinen kirja. Joillekin mikä tahansa, mikä on kaunista ja mielenkiintoista, on taidetta. Kaikki luonnosta runoihin, ja elämä itsessään varsinkin.
Toiset taas rajaavat taiteen tarkkaan kategoriaan, sellaiseen johon mahtuu vain joitakin harvoja taiteilijoita ja heidän töitään.
Itse olen jotakin siltä väliltä. Olen kuullut jonkun kappaleen, jota voisin sanoa taiteeksi, lukenut jonkin taiteellisen kirja. Joinakin tälläisen kauniin ruskapäivän kaltaisina päivinä voisin kornisti sanoa luontoa taiteeksi.
Mutta jos joku juuri tänään, juuri tällä hetkellä kysyisi, mikä on mielestäni kaikkein eniten taidetta, minä vastaisin tämän:

Debra Hurd. Hänen maalauksensa ovat täynnä värejä, sadetta, jazzia ja kauneutta. Taidetta. Minä rakastuin niihin, niiden abstraktiin ja utuiseen maailmaan, värikkääseen mystisyyteen.

Värit, musiikki. Pidän ehkä vielä vähän enemmän siitä pikkuisen toisenlaisesta tyylistä (kuva ylempänä ja alempana), mutta tämäkin on jotain aivan sanoinkuvaamattoman upeaa. Voin melkein kuulla jazzin rytmin!

Aivan oikeasti, katsokaa nyt. Kuin sade huuhtoisi värit mukanaan, mutta haalentamisen sijaan tekisi niistä vain vahvempia.

Entä te, arvoisat blogiini satunnaisesti eksyvät nettisurffaajat? Mikä on teidän mielestä sitä kaikkein eniten taidetta, juuri tänään, juuri tällä hetkellä?

kuvat: debrahurd.blogspot.fi/

Sumuisina syyspäivinä

Sumua vaahteroiden yläoksilla,
ja lintuja sähkölangoilla.
Joku sanoisi säätä masentavaksi,
minä uskomattoman upeaksi.

oh artpad.

Haluan kävellä syksyn rapeissa lehdissä, oransseilla tienreunoilla

Väsyttää, masentaa, ahdistaa.
Jokaisella on oikeus pienimuotoiseen syysmasennukseen, vai mitä?
Silloin voi etsiä onnea pienistä asioista.
Viileästä tuulesta kasvoilla, upeista kappaleista, uusista neuleista ja kepeistä kirjoista.
Juuri sellaisista höyhenenkevyistä, joita lukiessa ei tarvitse ajatella ja pohtia.
Jotka sopivat loistavasti keskelle koeviikkoa.

Little Talks - Of Monster and Men
Second Soul - Disco Ensemble
Eet - Regina Spektor

Jotakin pientä

Itkee kyyneleitä väsymyksestä,
toinen tarttuu kädestä,
onni on tehty hymystä
ystävällisestä.

Vielä päivä on yötä pidempi

Huomenna kaikki ovat tasan,
vastakohdat
ja luonnonvoimat.

Ja sitten,
kun koittaa sunnuntai,
voittaa yö päivän pituudellaan.

Ja pohjoisen aurinko katoaa,
muuttaa lomalle etelään,
tekee tietä pimeälle taivaalle
ja tähdille.

Onnentiistai

Joskus on vain niitä päiviä, kun kaikki hymyilyttää.
Kirkkaanpunainen kaulahuivi ja aurinkoinen ruskasää.
Joen vartta pitkin käveleminen, ihan vaikka vain luonnon värejen ja virtaavan veden takia.
Turistit suomenkielisen karttansa kanssa ja pikkulapset, joiden reput ovat melkein yhtä isoja kuin he itse.
Seepiansävyiset valokuvat, kynttilärivi takanreunuksella ja hymyt ihmisten kasvoilla.

Syksyinen otsikko

Viime viikkoina olen tajunnut rakastavani syksyä.
Muuttolintuja, ruskan värejä, kaulahuiveja, kynttilöitä, tuulisia päiviä. Odotan sitä aikaa, kun voin kääriytyä syystakkiini tukahtumatta. Ja sitä kun yöstä tulee päivää pidempi, ja kun kurkiaurat täyttävät taivaan. Kun voin pimenevässä illassa sytytellä ulkona lyhtyihin tuikkuja, ja pienimuotoinen syysmyrsky kiskoo vaahteran punaiset lehdet jalkojeni juureen.
Haluaisin vain painaa päähäni baskerin ja tanssia lehtikasoissa.

 

kuvat: things i love about fall

 Löysin aivan ihanan syysblogin. Voisin kai sanoa sitä rakkausblogiksi, sillä minä ihan rakastuin siihen.

Have yourself a merry little Christmas

Kynttilöitä takanreunuksella,
joulunpunaisia villasukkia,
glögimukillisia ja kanelipipareita.

All I want for Christmas is you,
I'm dreaming of a white Christmas.

Joulukorteissa talvimaisemia,
ja kalentereissa pieniä kuvia,
niitä jotka sopivat isoon kuvaan.

Joulukoristeita,
itsenäisyyspäivän juhlia
ja kauneimpia joululauluja.

101 päivää,
ja on jouluaatto.
Ja vaikka minä syksyä rakastan,
silti siitä haaveilen.

Ehkä joulukuume menee kohti ohi, piiloutuu odottamaan Halloweenia ja aikaa sen jälkeen.
Ehkä voin taas keskittyä täysin mielein oransseihin lehtiin ja ylikypsiin pihlajanmarjoihin.
Ehkä taas kohta unohdan pariksi kuukaudeksi punalakkiset tontut ja kuusen tuoksun.

Mutta myönnettäköön - olen jouluihminen, ja ihan liikaa.

Nälkäisen päivän keräys

Se päivä on saapunut taas, niin kuin joka syyskuu. Yhdeksäsluokkalaiset keräävät punaisiin lippaisiin rahaa Afrikan lapsia varten, minä heitän sinne kolikoita laukun pohjalta. Joku naurahtaa, ihan kuin muka heittäisi rahaa muille, kun voi itse käydä koulun jälkeen lähikaupassa ruokaa ostamassa. Itselleen, vaikkei edes ole aliravittu ja kuolemannälkäinen.
   Ala-asteelaiset ymmärtävät Nälkäpäivän, antavat mielellään keräykseen vanhempiensa lahjoittamia rahoja, jokainen kakkosluokkalainen. Ylä-asteella määrä kutistuu puoleen, ketä kiinnostaa. Mulla on nälkä.
   Miksei voi välittää muista, miksei voi kerrankin jättää ostamatta sitä suklaapatukkaa ja sen sijaan antaa edes 50 senttiä keräykseen?
   Ei nälänhätä ole mikään vitsi tai opettajien juoni. Se on totta, ihan liian totta. Ihmiset kuolevat nälkään, ja sotiin ja heikkoihin elinoloihin. Kuolevat, eivätkä kaikki halua edes heitä auttaa. Nälkä on tappavaa, toivottumuutta ja tuskaa.
   Ja sen takia Nälkäpäivän keräyslippaaseen pitäisi heittää rahaa. Kun minä olen täysi-ikäinen (voiko nuorempikin?), aion pukeutua punaiseen liiviin ja seisoa sateessa pyytäen rahaa taistelussa Nälänhätää vastaan.

Ajatuksia, miksi?

Ymmärtääkseen maailmaa ihmisen täytyy kyseenalaistaa se. Koska jos ei kysy mitään, ei voi saada vastauksia, eikä niiden mukana tulevaa tietoa.

Miksi? Se on kysymyssanoista paras. Miksi jokin asia on noin, miksi se menee niin, miksei se ole mahdollista? Jos sinua häiritsee jokin, jos tahdot tietää jotakin, kysy. Koska jos et ihmettele, ei kukaan voi osata vastata.

Mutta onko tyhmiä kysymyksiä? Toiset sanovat puolesta, toiset vastaan. Älä kysy tyhmiä ja Ei tyhmiä kysymyksiä olekaan. Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä vastauksia, luin jostakin. Tai ehkä se oli on vain tyhmiä kysyjiä. En millään muista.

Kysyä, kysellä, ihmetellä. Kumpi kannattaa, nostaa käsi ja kysyä, vai vain pyörittää kysymyksiä pääkopassaan, ilman vastausta? Niin, kumpikohan.

J'adore automne

Mitä jos
ottaisin vaahteranlehden punareunaisen
sen jokeen heittäisin
ja nauraisin.

Mitä jos
sillan kaiteelle kiipeisin
siinä istuisin
ja laulaisin.

Mitä jos
kengät lehtien seassa tanssisin
rannalla ranskaa puhuisin
ja kasvot huivin kätköissä hymyilisin.

Piirtää ilmaan ääriviivat vaahteranlehtien

Vintagetyttönen,
menneestä ajasta saapuen,
mekko sininen,
istuu puiden alla runoillen.

Piirtää ilmaan ääriviivat lehtien,
kertoo taikaa tarujen,
leikkii nimillä tähtien
ja riimeillä lorujen.

Me ollaan runonsäkeitä

Maalataan hopealla huulet,
joko kuiskauksen kuulet?
Siivet selkään kiinnitetään,
me lennetään,
lennetään.

Me eletään saduissa,
keijulasten lauluissa.
Ollaan runojen säkeitä
ja värien säteitä.

Jos ei ole mitään sanottavaa...

...voi katsoa viikkoja vanhoja kuvia, ja tanssia kuin Amelie Puolain, kun piano soi.

Le luova

Ranteet täynnä puukoruja,
kädet kohti taivasta,
valkoisia pilviä
ja vapautta.

Sataa siniseltä taivaalta
unelmia,
muuttolintujen höyheniä
ja timanttipisaroita.

Lehtimurskaa kengänpohjissa,
syksynvärisiä villasukkia,
taivaalla lentäviä haaveita
ja unia.

Syksy maistuu omenoilta

Heitellen ilmaan omenoita
hän tanssii, huutaa
"Soita kitaraasi, soita!"

Ja sinä soitat,
hyräillen hiljaa mukana
omenoita palkinnoksi voitat.

Koska syksy maistuu omenoilta,
ja marjoilta,
ja piirakalta.

Syyskuun ensimmäinen

En minä edes tajunnut, että on jo syyskuu.
Sekoitin sen ja elokuun keskenään,
kuvittelin olevan syksy silloin kun oli vielä kesä.

Eilen näin syksyn ensimmäiset kärpässienet,
vaikka tosiaankin oli vasta kesä.
Ja hautausmaalla on aina kylmä,
vuodenajasta riippumatta.

Aika lentää,
linnut lentävät, lehdet lentävät.
Eikä minulla vieläkään ole unisiepparia.