Day 15 & 16 – Favourite male character & Favourite female character

Yleensä kirjojen hahmot ovat vain sellaisia, jotka jäävät mieleen lukemisen ajaksi, katoavat sitten. Ovat kuin mielenkiintoisia tuttavia, sellaisia jotka on tavannut ulkomaanmatkalla, mutta joihin yhteenpito on kotiin palattua unohtunut.  Muutenkin niitä hahmoja on vaikea laittaa parhausjärjestykseen, varsinkin kun vertaillaan eri kirjojen hahmoja. On niin monia hyviä hahmoja, ja niitä värittävät lukukokemukset & muut kirjasta mieleen jääneet asiat.

Ja olisi jotenkin todella noloa - minun mielestäni siis - jos mainitsisin tähän sen 'favourite male character'iksi jonkun nuorten fantasiakirjan miespäähahmon, teinitytön kirjaihastuksen. Se, että hahmo on sarkastinen, humoristinen ja jotenkin epärealistisen täydellinen, ei kuitenkaan välttämättä riitä, jos puhutaan oikein mieleenpainuvista hahmoista. Eikö sellaisten pitäisi olla vähän moniulotteisempia?

Ja kun tosiaankin olen pääasiassa niitä nuortenkirjoja lukenut, on liian usein eteeni osunut se ärsyttävän tyypillinen hahmo - heikkoitsetuntoinen, matematiikassa (algebrassa) huono ja ah-niin-tavallinen tyttönen. Vaikka onhan niitä hyviäkin hahmoja, molemmissa sukupuolissa.

On niin paljon helpompaa nimetä yhden kirjan paras henkilö, kuin verrata kaikkien lukemiensa kirjojen hahmoja keskenään. Tämä onkin ehkä tähän astisista haasteista vaikein.

Mutta. Yhden lempikirjani, Kathryn Stockettin Piiat, yksi päähahmoista, Skeeter siis, on mielestäni aikas hyvä hahmo. [Unohtakaa tuo aikas, paitsi jos pidätte sitä parempana kuin hyvä, eikä 'ihan hyvän' vastikkeena]. Hän on älykäs ja persoonallinen, muttei kuitenkaan sellaisella alleviivaavalla tavalla, kuin usein "persoonallisista" naishahmoista tehdään. Hän myös uskaltaa ajatella omin aivoin, eikä vain syö sokeasti sitä 1960 -luvun Etelävaltojen rotuerottelukäsitystä. Joten sanotaan nyt, että Skeeter on yksi lempinaishahmoistani, niistä ensimmäinen joka nyt mieleen tuli.

Entäs miespuolinen? Voi, hyvä kysymys, ja vaikea. Ei minulla ole mitään kaikkien kirjojen suosikkihahmoa! Mutta Albus Dumbledore (mitä, mistä kirjasarjasta? ei, en ole koskaan kuullutkaan, siis täääääh?) on tietenkin loistava hahmo. [Hän ja Hermione ovatkin suosikkihahmoni Pottereista] Salaperäinen, hauska - omalla Dumbledore-huumorillaan - ja ehkäpä (ei, ei mitään 'ehkäpöitä'!) kaikkein kiehtovin hahmo koko HP-sarjasta.

Ulkona tuulee ja sataa lunta, sataa lunta, sataa lunta. Aika kivaa, talvi on ihanaa.

Day 13&14 – Your favourite writer & Favourite book of your favourite writer

Ulkona sataa lunta, talvi on vihdoinkin tulossa. Kymmenen päivän sääennuste puhuu pakkasen ja lumen puolesta, ja se lämpötilakin putoaa sinne kymmenen miinusasteen tienoille. Monet ylistävät kesää, minä rakastan talvea, kinoksineen, kylmyyksineen ja kaikkineen.

Mutta asiaan, lempikirjailijaan siis. Äärimmäisen vaikea kysymys. Minä olen niitä, jotka lainaavat kirjan sen nimen ja takakansitekstin perusteella, ei kirjailijan. Niitä, joille kirja merkitsee kymmeniä kertoja enemmän kuin itse kirjailija. Niitä, jotka saattavat lukea yhdeltä ja samalta kirjailijalta korkeintaan kaksi kirjaa, siis yleensä.

Vaikka löytyyhän niitä poikkeuksiakin, Agatha Christie nyt esimerkiksi. Ja... Niin, Agatha Christie. Taidokkailla kirjoillaan ja nerokkailla tarinoillaan hän on saanut minut lainaamaan kirjojaan kerran toisensa jälkeen. Vaikka onhan tullut Tuija Lehtisenkin nuortenkirjoja luettua useampikin kappale, Mirkoista, Lauroista ja Rebekoista niihin yksittäisiin romaaneihin, kuten www.liisanblogi.com tai Vaniljasyndroomaan. 

[Postaukseni noudattaa tyypillistä sekavuuden kaavaansa. Tähän mennessä olisi siis pitänyt tajuta, että sanon nyt Agatha Christien suosikkikirjailijakseni, koska a) hänen kirjansa ovat niin upeita ja b) en lue paljoa kirjoja muilta kirjailijoilta]

Agatha Christien kirjoista parhaaksi nousee Totuus hallavan hevosen majatalosta (The Pale Horse). Sekin täynnä christimäistä nerokkuutta, mielenkiintoisia tapahtumia ja kiinnostavia henkilöhahmoja. Lisää tietoja? Lue itse.

Lumihiutaleita toivekuvissa

Pakkasta ja lunta, joulukuu alkamassa ja talvi samaten. Let it snow, let it snow, let it snow laulaa Michael Buble, ja niin minäkin. Sada lunta sada lunta sada lunta. Ja you know dasher and dancer, lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa sekä tip tap tip tap tipe tipe tip tip tap. Marraskuu, jouluvalot ja piparkakkuja. Ylistys alkavalle kuukaudelle ja suklaakalenterille.

Joulukuu, kuukausista parhain. Kaunein ja tunnelmallisin. Kynttilät lyhdyissään lumikinosten keskellä, pakkasilmaan huurustuva hengitys ja kirkkaat tähdet yötaivaalla. Kaupungin joulukoristelut, ja samaa sarjaa edustavat koristeet omassa huoneessa. Ne ihanat, monta kertaa katsotut jouluelokuvat - Joulupukki ja noitarumpu! - ja mukillinen täynnä lämmintä glögiä. Joululaulut, -ostokset ja -kirjat. Sekä tietenkin joulun tuoksu - sekoitus piparkakkutaikinaa, laatikoita, riisipuuroa, tummaa glögiä, raikasta pakkasilmaa, kanelisokeria ja kuusen tuoksua.

[Tämän sekalaisen ja ajatusvirran kaltaisen postauksen tarkoitus on laulaa ylistyslaulu kuukauksien kuninkaalle - kuningattarelle? - ja pitää hengähdys 30 days of books- haasteesta]

Day 12 – A book you used to love but don’t anymore

Tässä tapauksessa kirjan sijaan sarja, tai oikeastaan kaksi. Toinen niistä on se tavallinen, Twilight siis, jota yksitoistavuotiaana rakastin - nykyään en tosiaankaan. Toinen taas puolestaan Meg Cabotin Prinsessapäiväkirjat.

Vuosia sitten Twilight oli jännittävä, romanttinen ja hauska. Nykyään se on tylsä ja teennäinen, Edwardin ja Bellan rakkaustarinakin enemminkin jotakin karmivaa kuin ihanaa. [Oikeasti, miettikää nyt. Ennen kuin ne kaksi on kunnolla jutelleetkaan, ryömii jätkä tytön ikkunasta sisään huoneeseen stalkkaamaan sitä kun se nukkuu. Stalkkaaminen ennen varsinaista sananvaihtoa on tietenkin ihan normaalia, mutta toisen huoneeseen kiipeäminen on jo aikas... No, vähintään karmivaa.]

Oi, ja ne henkilöhahmot - Edward on narsistinen kontrollifriikki, Bella sekä fyysisesti että psyykkisesti heikko senkilö vailla yhtään omaa mielipidettä tai ajatusta ja Jacob vain yksinkertaisesti idiootti. [Team the guy who almost hit Bella with a car] Ja Renesmeekin on ihme kakara, sen täydellisyys on pelkästään ärsyttävää. Vaikka onhan Carlisle ja ne veljet, siis Emmet ja se toinen, Jasper hyviä hahmoja, eikä Alicessakaan mitään vikaa ole, tai Angelassa. Mutta kun ne heikoimmat hahmot on keskushahmoja, ikävä kyllä.

Samaan juoneenkin törmää ties kuinka monessa kirjassa. Pakko se on sanoa - Twilightin kopioiksi haukutut on usein niihin rinnastettua teosta parempia.

Prinsessapäiväkirjoista olen muuten vain kasvanut yli.

Marraskuu viimeinen sunnuntai

Sunnuntaisin luetaan muistelmia ja syödään piparkakkuja, mietitään maanantaita ja vietetään aikaa television ääressä. Halutaan kavereiden luokse, mutta toisaalta ei tahdota lähteä mukavuusvyöhykkeeltä. Ollaan villasukat jalassa ja ajatellaan ihmisoikeuksia, tahdotaan parantaa maailmaa.

Day 11 – A book you hated

Vaikka Silmätyksin-kirjan juoni oli hyvä, kerronta sujuvaa ja idea teoriassa ihan mielenkiintoinen - sokeutumista pelkäävä tyttö matkustaa junalla kohti Firenzeä nähdäkseen taidemaailman aarteet, ennen kuin menettää näkönsä -, en kuitenkaan saanut sitä luetuksi. Oikeastaan en vihannut sitä kirjaa - vihasin päähenkilöä!

Luin kerran jostakin, että jonkun oli Silmätyksin saanut kiinnostumaan taiteesta ja sen historiasta. Minulla se ei tosiaankaan tehnyt niin (ehei, vaan Lydian salaisuus). Jos päähenkilö Frida olisi ollut parempi, olisin sen varmaan lukenut, pitänytkin. Olisin löytänyt siitä hyviä puolia ja pitänyt ihan ookoona opuksena.

Mutta kiitos Fridan, muistikuvani siitä on surkea ja ärsyttävä.

Frida on pieni kakara, tyhmä ja valittaja. Ei mikään järjen jättiläinen. Yritys iskeä varattu poika on säälittävä, ainakin se tapa. [Se varattu poika oli kyllä kiva, olisikin vain jättänyt Fridan jonnekin rautatieasemalle ja häipynyt koti-Norjaan tyttöystävänsä luokse - joka muuten vaikutti paljon paremmalta hahmolta kuin Frida]

Minä vihasin kirjaa Silmätyksin, koska vihasin sen ihastuttavan kakaramaisen ärsyttävää päähenkilö Fridaa.

Day 10 – Favourite classic book

Mielenkiintoinen, koukuttava, mieleenpainuva, koskettava. Sivistävä ja hauska, kiinnostava, ihana ja upea.

Harper Lee, Kuin surmaisi satakielen.

Tämä päivän kirjan valinta oli kaikkea muuta kuin vaikea. Pidänhän minä myös Elämästäni seinäruusuna, Ylepydestä ja ennakkoluulosta sekä Siepparista ruispellossa, mutta silti Kuin surmaisi satakielen on niistä selkeä ykkönen, kirkkaasti voittaja [vaikka Elämäni seinäruusuna on sekin aikas upea kirja, muttei siitä nyt enempää].

Kuin surmaisi satakielen sijoittuu siis 1930-luvun Alabamaan, mikä alunperin herätti kiinnostukseni, etelävaltioissa hallinneen (ja vieläkin osittain hallitsevan, ei vain enää virallisena) rotusyrjinnän takia - samasta syystä minä ostin Piiat -kirjankin. Mutta eihän Kss [ehkäpä maailman naurettavin lyhenne tällä mahtavalle kirjalle, mutta kuitenkin] tosiaankaan kerro pelkästään tummien huonoista oikeuksista, vaikka se onkin siinä yhtenä selvänä teemana. Kirjahan on myös Scott-tytön (kirjan kertojan) kasvutarina, ja sitä on väritetty niin vesikauhuisilla koirilla kuin tulipaloillakin.

Mielenkiintoisimpia henkilöitä taisivat olla Scottin lakimiesisä Atticus, joka puolustaa oikeudenkäynnissä syytettyä tummaihoista miestä - ihan omasta tahdostaan. Atticus on muutenkin älykäs ja oikeudenmukainen henkilö, ja tietenkin hänen hahmoonsa vaikuttaa myös se, että se on kerrottu häntä ihailevan tyttären silmin. Toinen mielenkiintoinen hahmo onkin sitten se mystinen ja karmivakin naapuri, jonka nimeä en nyt muista [hehhehhee ei yhtään nolostuttavaa].

Kirja on yksinkertaisesti loistava, antaisin sille viisi tähteä viidestä. Vaikkei rotuerottelu tai ihmisten oikeudet edes kiinnostaisi - toisin kuin minua -, kannattaa se silti lukea.

Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving

Loving. Niin vahva sana. Kirjoista minä rakastan ainakin Appelsiinityttöä, Kuin surmaisi satakieltä, ja paria muutakin teosta - mutta niistä kaikista minulla oli hyvä ennakkoluulo, sen verran paljon oli niitä kehuttu, tai sitten takakansiteksti oli hyvä.

[Mikä muuten saa teidät kiinnostumaan kirjasta? Onko se kirjan nimi, kansi, takakansiteksti, vaiko sitten ihan joku arvostelu? Itselläni nyt ensin kiinnittää huomion nimi, takakansiteksti tekee päätöksen ja kansi on tietysti plussaa. Arvosteluiden lukeminen on siltä kannalta ärsyttävää, että joku kuitenkin haukkuu sitä yhtä lempikirjaasi mielikuvituksettomaksi, kielellisesti surkeaksi ja mitäänsanomattomaksi roskaromaaniksi.]

Okei, muokataanpas nimitys muotaan "A book you thought you wouldn't like, but ended up liking. A lot.". Ush, ei kuulosta sitten yhtään sujuvammalta. Siis päinvastoin, järkyttävän epäsujuvalta ja toistavalta. Toisin päin olisi jälleen niin helppo keksiä kirjoja. Monta kirjaa olen napannut kirjaston hyllystä mukaan, kun on niin lupaavalta kuulostanut. Kotona on sen sitten huomannut tylsäksi tai vastaavaa. 

Mutta siis, asiaan.

Antti Halmeen Tulileikit. 

Ystäväni suositteli sitä minulle, kehui maasta taivaisiin ja vielä ylemmäs. Takakansiteksti ei napannut, mutta otinpahan kuitenkin mukaan, kirjapinon alimmaiseksi. Kuvittelin sen olevan jotakin sellaista nuortenjännitystä, jossa on ihmeen roistoja ja rahaa ja pari sankarinuorta. Hah, hah ja hah. Se oli tyylilajiltaan enemmänkin sellainen, jota voisi kutsua maagiseksi realismiksi. Vaikka tietenkin jännitys siinä olikin pääasiana.

Hahmot olivat hyviä, Lappi ja saamelaisuus ja shamaanikulttuuri kaikista parasta koko kirjassa. Vaikka ensivaikutelma oli tylsänpuoleinen ja huono, se olikin jännittävä ja hauskakin.

Day 08 – Most overrated book

Kertooko se jotakin kriittisestä luonteestani, että näitä kirjoja on niin paljon helpompi keksiä, kuin aliarvosteltuja? Tai ehkä minä olen huono-onnisesti sattunut poimimaan kirjastosta kaikkia surkeanpuoleisia teinifantasiavampyyriromaani-sotkuja, joita on kuitenkin netissä ihan kehuttukin. [Vaikka tässä pitäisi kai nyt hyvin diplomaattisesti huomauttaa, että makuasioistahan ei sovi kiistellä. Hah hah]

Alyson Noël - Punaiset tulppaanit [Kuolemattomat 1]

Vaikka kirja Jenkeissä valloittikin bestseller -listoja eikä ole Suomessakaan huonosti menestynyt, minuun se ei napannut. Juoni oli ennalta-arvattava, päähenkilö ärsyttävä, aika heikkokin - ja tietenkin koko elämä oli sitten omistettu sille ah-niin-ihastuttalle ihastuksen kohteelle. Teemat olivat samanlaisia kuin muissakin teinikirjoissa, kirjoitustapakaan ei ollut erityistä. En minä sitä sentään ihan vihannut, sen lukemisesta jäi kuitenkin sen verran "ihan okei" ja keskiverto fiilis, että päätin yrittää lukea kakkososankin (Sininen kuu). Sitä sitten jo vihasinkin.

Ja vielä ne nimet: Ever, Damen? Huomionhakuisuutta, kenties?

P.C. & Kristin Cast - Yön talo [sarja]

Ykkösosa oli hyvä, kakkososa ihan okei. Kolmososaa en jaksanut enää edes lukea. Se, mikä alussa oli ollut hauskaa ja omaperäistä, muuttui tutuksi ja samaksi, enkä sitten pitänyt enää päähenkilöstäkään kunnolla. Tätä sarjaa kuvaakin ensimmäistä paremmin sana yliarvostettu: vaikken sitä vihannutkaan, ei se mielestäni yltänyt läheskään niihin ylistävien suosiosanojen koristamiin säfääreihin, joita niin moni käyttää kirjasta (kirjoista) puhuessaan. 

Suzanne Collins - Matkijanärhi

Minä pidän Nälkäpeli - trilogiasta. Ei se ollut niin loistava kuin mitä pauhattiin, mutta olipas kuitenkin oikein hyvä. Oikeastikin, siinä oli juonta ja hyviä henkilöhahmoja, tapahtumatkin oli hyviä. Ja kyllä minä pidin Matkijanärhestäkin - mutta se ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin kaksi edellistä! Laatu oli tipahtanut, koko kirja oli vähän tylsä ja samaan aikaan nopeatempoinen, mahdollisimman dramaattisiakin tapahtumia haettiin. Moni on sanonut sitä sarjan parhaaksi osaksi, mitä ihmettelen. Minusta ensimmäinen oli se kirkkaasti paras.

C.S. Lewis - Narnia [ osa 1.]

Tiedän, tiedän, hirveää. Kuinka jonkun mielestä Narnia ei voi olla aivan uskomattoman upea ja mahtava ja wooou? Ei sekään kirja hirveä ollut, muttei mikään paraskaan. Luin sen joskus yleissivistys mielessä, ja sitten jäi lukematta niin toinen kuin kaikki loput muutkin osat, kun aina vain löytyi kirjastosta mielenkiintoisempia kirjoja.

Paolo Coelho - Alkemisti

Ei, Alkemisti ei ole "moderni klassikko". Se on luettava, kyllä, mutta tylsä. Ja päähenkilö - kuinka naiivi voi ihminen olla! Kaikkien niiden kehujen jälkeen luulisi, että Alkemisti on täynnä filosofistisia viisauksia ja tarjoaisi kokonaan uuden, silmät avaavan näkemyksen maailmasta - tai jotakin sinne päin. Mutta voi, suosittelen vahvasti valitsemaan jonkun toisen Coelhon teoksen. Voihan Alkemistinkin lukea, mutta ei se ole niin hyvä, kuin sanotaan. (Ja että minua alkoi ärsyttämään se Aavikon nainen -höpinä)

Day 07 – Most underrated book

En keksi millään yhtäkään kirjaa, joka olisi ihan hirveän aliarvioitu. Yliarvioituja kyllä tulee mieleen, ja paljon. (Miten minusta tuntuu, että suurin osa näistä haastepostauksistani alkaa "en keksi nyt yhtäkään kirjaa kun tämä ei tälläinen ole mutta hei tässähän onkin oikein hyvä sellainen jee!" -tyylillä?)

Niinpä poikkean aavistuksen otsikosta, ja kirjan sijaan puhun kirjallisuudesta. Nimitääin chick lit - kirjallisuudesta, tai ehkäpä suomalaisittain hömppäkirjoista. Niinpä niin, juuri niistä joita varmasti jokainen lukee, vaikkei myöntäisikään - kuulostaahan fiksummalta, jos kertoo lukevansa Shakespearea tai Sinuhe, egyptiläistä Sophie Kinsellojen ja Nora Robertsien sijaan. Vaikka kukapa ei olisi niitä lukenut, ehkä vähän naurahdellut ja nauttinutkin?

Hömppä Chick lit -kirjallisuutta ei arvosteta, koska siinä harvoin on mitään kummempia tai suurempia teemoja, eikä se muuta maailmaa. Mutta eikös välillä ole ihan hyväkin lukea joku Himoshoppaaja tai mikä tahansa niistä muista sadoista samantyylisistä, ihan vaikka vain rentoutuakseen. Välillä voi olla hyväkin lukea kirjoja, jotka eivät lisää maailmantuskaa.

Ja sitten kun on sen yhden chick litin saanut lukaistua, voi mennäkin kirjastosta etsimään jotain mielenkiintoista ja "vakava-aiheista" opusta.

(Minusta tuntuu, ettei tämä postaus oikein loppujen lopuksi edes puhunut chick litin puolesta, ainakaan paljoa. Mutta mutta)

Maanantaipäivästä

Kuukausi ja viisi päivää jouluaattoon.

Kuukausi ja viisi päivää. Mihin katosi yhdeksäntoista päivää marraskuusta, syksy, koko vuosi? Muttei se minua haittaa, lähestyvä joulusiis. Olen nimittäin kenties aavistuksen jouluihminen. Saatan pitää glögistä ja jouluisista ulkovaloista ihan älyttömän paljon, ja saatan joskus kuunnella joululauluja kesälläkin. Ja kynttilät, niitä minä saatan sytytellä jo elokuussa. 

Saatan myös pitää seepiansävyisistä valokuvista, itse asiassa enemmän kuin mustavalkoisista. Ja oikeastaan minä pidän myös maanantaista, vaikka se onkin vastoin maanantaita vihaavaa yhteiskuntaamme.

Day 06 - A book that makes you sad

En ole varma, olenko koskaan lukenut kirjaa, joka tekee nimenomaan surulliseksi. Ahdistuneeksi, kyllä, muttei surulliseksi. Vaikka olenhan minä lukenut kirjoja, joissa on surullisia teemoja - mutta yleensä ne ovat niin kauniita, että niistä jää ennemminkin haikea kuin surullinen jälkimaku. Ja onhan kirjoissa surullisia kohtia, mutta pari itkettävää lukua ei tee koko teoksesta surullista.

Gayle Formanin Jos vielä jään voisi tietenkin olla surulliseksi tekevä kirja, mutta se kuuluu juuri siihen edellämainittuun ryhmään, joka on niin äärettömän kaunis. Mutta pitäisikö sitten "a book that makes you sad"-olla ennemminkin niin ahdistavan surullinen ja surkea että sen luettuaan haluaa vain itkeä? Vai analysoinko minä tätä kysymystä liikaa? Vastaus on kyllä. Kyllä analysoin.

Ahdistuneeksi tekevä kirja olisi ehdottomasti Johan Harstadin Darlah: 172 tuntia kuussa. Karmiva ja ahdistava scifitrilleri - mutta joka oli kuitenkin oikein hyvä, ja suosittelen sitä kaikille, jotka eivät ole hirveän heikkohermoisia ja helposti traumatisoituvia.

Day 05 – A book that makes you happy

Minkä kirjan voi sanoa tekevän onnelliseksi? Ensimmäisenä mieleeni tulee Appelsiinityttö, mutta vaikka se onkin kaiken kaikkiaan ihana kirja, sen arvosteleminen iloiseksi tekeväksi kirjaksi olisi yksinkertaisesti väärin ja sen aliarvioimista. Samoin - tai ainakin samantyylisesti - voisin sanoa Kathryn Stockettin Piiat -kirjasta.

Nopea vilkaisu kirjahyllyyni saa minut valitsemaan iloiseksi tekeväksi kirjaksi Esko-Pekka Tiitiäisen Villapäät. Se on kirja, jonka lukee yhdessä illassa, ja joka on täynnä sekopäistä huumoria. Se on kepeä kirja, mutta silti siinä on suuria teemoja - vaikka ne ovatkin esitetty huumorilla. Kirjan päähenkilön kerrontatapa tuo hymyn huulille, ja ehkäpä parasta ovat näytelmänsuunnitteluhetket.

Eihän siinä mitään suuria tapahdu, mutta eihän sivujakaan ole edes kahtasataa. Kirjassa ei tuppuuteta tietoa punaisesta rististä ja orvoista, mutta silti ne jäävät päähän. Jos oikein muistan, niin Villapäät voitti Finlandi Junior -palkinnon vuonna 2008.

Kaikkein parasta kirjassa on sen sekopäinen huumori. Juuri se tekee kirjasta iloiseksi tekevän kirjan.

"Kun me muutimme tänne, mie en alkuksi oikein osannut puhua. Mie saatoin sanoa mie ja mä sekaisin samassa lauseessa. -- Mämiestä tuli minun taiteilijanimeni."

"Seuraavana aamuna me oltiin uskomaton ilmiö. Koulun pihalta löytyi muitakin tyyppejä, jotka olivat vetäneet villasukat päähän."

"Ihana kaaos, me huudeltiin musan päälle kaikenlaisia sanoja, siinä lensi orpoja, villasukkia, sotaa ja rauhaa. Mie huusin Anderlen ja Cecilen ja Dunantin nimiä, Teija osasi jo ulkoa meidän sanoituksia ja räppäsi niitä kuin viimeistä päivää. Pike, Tom ja mie hoettiin SPR:ää, se oli kuin joku räppirituaali, ihan kuin intiaanit olisivat saaneet vihdoinkin sateen aikaiseksi."

Day 04 – Favourite book of your favourite series

Kuva täältä.

Paddingtonista 16.50

Se oli kaikista ensimmäinen Agatha Christien kirja, minkä ikinä luin. Silloin kuudennen luokan syyslukukauden lopulla äidinkielen luku-urakkaa (ei, en muista varsinaista nimeä) varten. Se oli se kirja, joka minut alunperin sai Christien kirjoihin ihastumaan, ja sitä seurasi Kuolema ilmoittaa lehdessä, Eikä yksikään selvinnyt ja sitten lopulta lukemattomat englanninkieliset teokset tältä "rikoksen kuningattarelta".

Ehkäpä Paddongtonista 16.50 ei ole monellekaan Christien Marple-kirjoista se suosikki, mutta minulle se on rakkain.

Day 03 – Your favourite series

Voiko Agatha Christien neiti Marple -kirjoja kutsua sarjaksi?

Ainakin niissä kaikissa on sama päähenkilö - joskin toisissa hän on enemmän (The Body In The Library) ja toisissa vähemmän (Syyttävä sormi) esillä -, useimmassa osassa myös seikkaillaan samassa paikassa. Tietenkään kirjat eivät ole suoraan sidoksissa toisiinsa eikä niitä tarvitse lukea aikajärjestyksessä, toisin kuin vaikkapa Harry Pottereita tai Viisikoita.

Eli ns. Neiti Marple -sarja ei siis ole perinteinen sarja, mutta itse miellän sen sarjaksi. Ja suosikikseni se pääsee hyvinkin selvistä syistä:
a) Agatha Christien nerokas tapa kirjoittaa - toisin kuin monissa muissa dekkareissa, ei rouva Christien kirjoista koskaan arvaa loppuratkaisua
b) ihastuttava, vaatimaton ja älykäs vanhaneiti Marple
c) St. Mary Mead - ihanan idyllinen (ja fiktiivinen, voi ei) maalaiskylä Etelä-Englannissa saa minut kerran toisensa jälkeen unelmoimaan pienistä englantilaiskylistä.

Agatha Christien dekkareissa on kaikki huippudekkarien ainekset, ja neiti Marple on suosikkihahmoni. Mikä on postauksen opetus (ei, minulla ei ole tapana piilottaa postauksiini opetuksia, älkäätte huolestuko)? Lukekaa Agatha Christien neiti Marple kirjoja, suomeksi tai englanniksi, ette varmasti tule pettymään!

Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times

Kuva täältä.

Jos Julie Halpernin kirjan Matkalla nörttiyden ytimeen näkee kirjaston hyllyssä, saattaisi sitä virheellisesti erehtyä kuvittelemaan hyvin tavallisena ja genrelleen tyypillisenä teinihömppänä. Mutta se on kuitenkin turha harhaluulo, Matkalla nörttiyden ytimeen ei ole vain pelkkä typerä teinityttökirja, sellainen jotka ovat kaikki kuin toistensa kopioita eri nimillä, ehei. (Olenko muuten ainut, jonka mielestä sana 'teinityttökirja' kuulostaa jotenkin tyhmältä, rajoittuneelta - "tätä kirjaa voivat lukea vain ja ainoastaan teinitytöt eivätkä ketkään muut!" - ja tekemällä tehdyltä?)

Kirjan päähenkilö, Jessie, ompelee itse omat hameensa, kuuntelee äänikirjoja ja rakastaa matikkaa. Ei siis mikään tavallinen haluan-olla-suosittu-ja-aivan-kuten-kaikki-muutkin-ja-ihastukseni-on-suosituin -sankaritar. Jessie ei haikaile suosion perään, hän ei pidä ulkonäköä maailman tärkeimpänä asiana. Jessie on omalaatuinen, ja parhaalla tavalla nörtti.

Kirjasta tekee niin loistavan - kuin se on - omaperäiset hahmot ja aitous, sekä kirjailijan hyvä kirjoitustapa - mutkaton muttein kuitenkaan turhan yksinkertainen. Maustetta kirjaan luo - jos niin voi sanoa - Jessien punkkari-isoveli (joka nousi heti ensimmäisellä lukukerralla suosikikseni), Dungeons and Dragons ja - ihastuttavan nörttimäinen - D&D-porukka sekä monet muut pikkuasiat.

Pohjimmiltaan - tai ei, vaan pinnallisimmiltaan - Matkalla nörttiyden ytimeen on kasvukirja, jota on tietenkin maustettu romantiikalla. Mutta eihän lajityyppi kirjaa määrittele, vaan sen sisältö. [[SPOILER SPOILER] Jessie "eroaa" vanhoista ystävistään ja löytää uusia, etsii itseään löytäen siitä ainakin palasen, ymmärtää vihdoinkin vanhan ihastuksensa todellisen luonteen, ja kirjan lopussa hänellä onkin jo poikaystävä.] Se kirja on aivan tavallinen kasvutarina, mutta silti niin persoonallinen.

Sain kirjan toissajouluna lahjaksi, ja sen jälkeen olen lukenut sen kai viitisen kertaa. Ja joka kerta, kun MNT:n avaan, muistan elävästi sen hetken, kun sitä aloin lukemaan ensimmäisen kerran jouluaattoiltana kuusen vieressä olevassa nojatuolissa. Ei se ole suosikkikirjani, mutta se on suosikkityttökirjani.

Day 01 – Best book you read last year

On suhteellisen vaikeaa miettiä, mikä niistä lukuisista viime vuonna lukemistani kirjoista olikaan se paras. Lukumakukin on vähän muuttunut - silloin ahmin nuortenosaston fantasiakirjoja, tällä hetkellä löydän itseni aikuisten osastolta etsimässä klassikkokirjoja tai Agatha Christien dekkareita, tai historiaan sijoittuvia teoksia. (Myönnettäköön, että aina välillä saatan napata romantiikkaosastolta kirjasen mukaani...)

Viime vuoden puolella lempikirjasarjani oli ehdottomasti Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarja, ja vaikka siitä yhäkin pidän, en enää yhtäkään niistä kirjoista arvostelisi suosikikseni. Ja nyt, kun yritän muita lukemiani kirjoja miettiä, ei mieleeni tule kuin Michael Scottin Velho, Sophie Jordanin Liekki ja Kiersten Whiten Paranormaali. Eiköhän tästä listasta käy selville, millaisia kirjoja minä vuosi sitten kahlasinkaan läpi?

Ehkä minun pitäisi kuin pitäisikin sanoa viime vuonna lukemistani kirjoista parhaaksi Cassandra Claren Lasikaupunki, ihan vain sen takia, että silloin sitä rakastin ja muistan sen kaikista kirjoista parhaimpana. Vaikka olen tänä vuonna lukenutkin lukuisia parempia, saattaa se silti olla viime vuoden kirjoista paras. Tai ehkä kirjoista paras onkin Agatha Christien Totuus hallavan hevosen majatalosta - ongelma on vain siinä, etten muista luinko sen viime vuonna vai alkuvuodesta.

Lasikaupunki on Varjojen kaupungit -sarjan - joka venyi trilogiasta kuusiosaiseksi - kolmas kirja, jossa edellisistä kirjoista tutut henkilöt lähtevät Idrisiin. Kaava on hyvin tavanomainen nuorten fantasiakirjagenressä; toimintaa, yliluonnollisuutta ja romantiikkaa. Sarja oli kuitenkin muihin genrensä edustajiin verrattuna omaperäinen, hahmot selkeitä ja mielenkiintoisia, ja huumoriakin siitä löytyi. Ihastuin jo ensimmäiseen osaan, toinen oli pikkuriikkinen pettymys ensimmäiseen verrattuna ja kolmas edeltäjiäänsä parempi.

Muistojeni pohjalta minun on sanottava Lasikaupungin olevan viime vuonna lukemistani kirjoista paras, vaikken niin enään tämä vuoden kohdalla sanoisikaan. Mutta ihmisten lukemistottumukset ja -mielenkiinnothan muuttuvat, vai mitä?

Mikä teidän viime vuonna lukemistanne kirjoista oli se kaikista paras?

30 days of books

Kyllä, olen lukutoukka. Se on ei-tippaakaan-salainen sivistävä paheeni.

En tiedä, mikä blogini onkaan olevinaan genreltään. Jonkin verran se tekotaiteelliseen runouteen ainakin ennen kallistui, enkä nytkään ole sitä ihan kirjablogiksi muuttamassa. Mutta tämän haasteen nyt ainakin teen - ehkä postauspulaani, ehkä kuitenkin vain koska haluan - 30 päivän ajan listailen lempi- ja inhokkikirjojani, suosikkilausahduksiani ja -hahmojani.

Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time

Tässä siis lista haasteen sisällöstä.

Elämän pienistä iloista

 

 

 

 

 

 

Minä, minä, minä.

Mikä massapostauksista suurin. Mutta kukapa ei siitä pitäisi, itsestään puhumisesta? Tai tässä tapauksessa kirjoittamisesta, tai oikeastaan kuvien postaamisesta. Mutta kuitenkin. Ja eikös aina välillä, edes joskus, voi kulkea massan mukana. Edes joskus.

Elämän pieniä iloja ovat suklaamuffinsit ja postcrossing-blogit, kaamoksen pimeyttä valaisevat kynttilät ja loistavat kirjat, juuri sellaiset, joita ei haluaisi käsistään laskea, vain jatkaa lukemista. Ääneen nauraminen, nauraminen niin sydämensä pohjasta ettei oikein osaa edes lopettaa, ja silloinkin säilyy hymy huulilla vielä pitkään. Ja pitkät, syvälliset keskustelut, sellaiset joissa mietitään maailmaa ja maailmankaikkeutta. Jouluvalot huoneen katossa ja Catherine Sandersonin Petite Anglaise.

Eikös onnellisuus ole juuri niistä rakennettu, elämän pienistä iloista. Niistä koostuu onni, ne ovat sen rakennuspalikoita. Sentissä on miljoonan alku ja kaikki suuri alkaa pienestä.