Joskus elokuun alussa, ehkä viikko tai vähemmän ennen koulujen alkua, minä marssin kirjakauppaan ja ostin sieltä omakseni Kathryn Stockettin Piiat -pokkarin. Kuusisataa sivua tuli luettua muutamassa päivässä, enkä sitten ihmetellyt enää yhtään sitä, miksi kaikki kyseistä kirjaa kehuvatkaan.
"Piiat on loistava esimerkki siitä, miten hauskaa sivistyminen voi olla. Se on viihdekirja parhaimmillaan." - Mari Paalosalo-Jussinmäki, Olivia
Kirjahan kertoo 1960 -luvun Missisipistä, jossa rotusyrjintä on arkipäivää. Tummille ja valkoisille on omat vessansa, koulunsa, kylpylänsä jna, ja jos tumma vaikkapa käyttää valkoisten käymälää, on seurauksena mitä todennäköisemmin pahoinpitely. Tummat ovat alempiarvoisia, kelpaavat vain kotiapulaisiksi. Etelävaltioissa on jopa voimassa rotuerottelulaki. Ja samalla, kun valkoiset suhtautuvat tummiin ylimielisesti, nämä puolestaan pelkäävät ja vihaavatkin valkoisia.
Kirjaa kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta, opiskelemasta palanneesta ja kirjan julkaisemisesta haaveilevan valkoisena Skeeterin, ja kahdesta kotiapulaisesta: vanhammenpuoleisen ja hoitolapsiaan kuin ominaan pitävän Aibeleenin sekä temperamenttisen Minnyn.
Kirjan juonesta vielä, jos joku ei tiedä: Skeeter päättää julkaista kirjan, joka kertoo useamman kotiapulaisen tarinan kaunistelematta (tai vaihtoehtoisesti rumentelematta). Aibileenin hän saa heti mukaan, joka suostuttelee Minnyn, ja sitten alkaakin (hengen)vaarallinen projekti.
Päähenkilöiden - tai no, Skeeterin ja Aibileenin - lisäksi lempihahmokseni nousi miss Celia. Ei sen takia, että olisin samaistunut häneen, vaan sen, että hän on kaikessa naiiviudessaan, hyväuskoisuudessaan ja suoranaisessa typeryydessään kovinkin mielenkiintoinen henkilöhahmo.
Piiat on mielenkiintoinen, sivistävä, hauska, täynnä kiehtovia henkilöitä, viihdyttävää lukemista.
En nyt keksi mitä muuta voisin tästä loistavasta teoksesta sanoa, kuin että lue ihmeessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti