Kaksi kultaista vinkkiä kyseisestä kirjasta:
a) sen on kirjoittanut ruotsalainen nainen
b) siinä seikkailee pellavapäinen pikkupoika, joka vuolee puu-ukkoja ja käyttää sinistä lakkia.
Aivan, arvasit oikein (ainakin oletan niin, vihjeethän olivat kuitenkin aikas helppoja...)! Kirjahan on siis se tunnettu ja monien rakastama Astrid Lindgrenin Eemelin kootut metkut. Turha kai kehuakaan Lindgreniä hyväksi kirjailijaksi, senhän jo tietävätkin kaikki. Eemeli-tarinat ovat jännittäviä, mielenkiintoisia, kertovat mukavasti about vuosisadan takaisesta Ruotsista ja vaikuttavat nykyään tietysti nostalgisestikin.
Se, että Eemeliä kutsutaan (lähestulkoon moraalittomaksi) metkuilijaksi, joka tekee niitä pilojaan vain huvikseen, halutessaan muiden kustannuksella pilailla. Ja eihän niin ole - Eemelihän on vain ylivilkas pikkulapsi, ja ainahan niiden kaikkien "metkujen" takana on hyvä tarkoitus. Nostihan hän Iidankin lipputankoon vain, kun Iida itse tahtoi (- tai ainakin innostui Eemelin ideasta). Mutta varsinkin isälleen Eemeli on kiusantekijä, verstaaseen vain! (Vaikka eihän Eemelin ja isäukon suhde mikään häiriintynyt ole, ja kyllähän nämä sekvästi toisistaan välittävät, mutta kai nyt tarkoitusperäni tajutaan?)
Pakko sanoa, etten edes muista, koska viimeksi Eemelin koottuja metkuja luin. En varmaan vuosiin. Muistan niistä aina sen, kuinka niitä luettiin minulle iltasaduksi - sudenkuoppatarinassa oli tietenkin vähän pelottavampi alavire, hui. Mutta tuohan tekstikappaleen ensimmäiseen lauseeseen palaten, lukemisen sijaan on kyllä tullut Eemeli-elokuvia katsottua. Tai no, Kanal SFllä näytettiin syksyllä yksi, jonka katsoin pariinkiin otteeseen, ja viime joulunahan tuli mukavasti sekä aattona että päivänä.
Mutta, Eemeli on laadukas lastenkirja, ja täällä pohjoisessa (viittaan siis Suomeen ja Ruotsiin, en Lappiin tai mitään sellaista) jo oikeastaan kategoriansa klassikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti