Loving. Niin vahva sana. Kirjoista minä rakastan ainakin Appelsiinityttöä, Kuin surmaisi satakieltä, ja paria muutakin teosta - mutta niistä kaikista minulla oli hyvä ennakkoluulo, sen verran paljon oli niitä kehuttu, tai sitten takakansiteksti oli hyvä.
[Mikä muuten saa teidät kiinnostumaan kirjasta? Onko se kirjan nimi, kansi, takakansiteksti, vaiko sitten ihan joku arvostelu? Itselläni nyt ensin kiinnittää huomion nimi, takakansiteksti tekee päätöksen ja kansi on tietysti plussaa. Arvosteluiden lukeminen on siltä kannalta ärsyttävää, että joku kuitenkin haukkuu sitä yhtä lempikirjaasi mielikuvituksettomaksi, kielellisesti surkeaksi ja mitäänsanomattomaksi roskaromaaniksi.]
Okei, muokataanpas nimitys muotaan "A book you thought you wouldn't like, but ended up liking. A lot.". Ush, ei kuulosta sitten yhtään sujuvammalta. Siis päinvastoin, järkyttävän epäsujuvalta ja toistavalta. Toisin päin olisi jälleen niin helppo keksiä kirjoja. Monta kirjaa olen napannut kirjaston hyllystä mukaan, kun on niin lupaavalta kuulostanut. Kotona on sen sitten huomannut tylsäksi tai vastaavaa.
Mutta siis, asiaan.
Antti Halmeen Tulileikit.
Ystäväni suositteli sitä minulle, kehui maasta taivaisiin ja vielä ylemmäs. Takakansiteksti ei napannut, mutta otinpahan kuitenkin mukaan, kirjapinon alimmaiseksi. Kuvittelin sen olevan jotakin sellaista nuortenjännitystä, jossa on ihmeen roistoja ja rahaa ja pari sankarinuorta. Hah, hah ja hah. Se oli tyylilajiltaan enemmänkin sellainen, jota voisi kutsua maagiseksi realismiksi. Vaikka tietenkin jännitys siinä olikin pääasiana.
Hahmot olivat hyviä, Lappi ja saamelaisuus ja shamaanikulttuuri kaikista parasta koko kirjassa. Vaikka ensivaikutelma oli tylsänpuoleinen ja huono, se olikin jännittävä ja hauskakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti